JW subtitle extractor

Tervetuloa!
Onpa mukava nähdä teidät.
Tässä tilannepäivityksessä
on aluksi joitakin uutisia.
Sitten näemme
rohkaisevan videohaastattelun.
Se varmasti vahvistaa uskoasi.
Tässä aluksi ne uutiset.
Huhtikuun lopussa
veli Mark Sanderson matkusti Puolaan.
Konventtisalilla Varsovassa
pidettiin erikoiskokous -
niiden ystävien rohkaisemiseksi,
joihin Ukrainan sota vaikuttaa.
Ohjelmaa kuunteli
yli 250 000 todistajaa -
Puolasta, Ukrainasta
ja Donbasin alueelta.
Kierrosvalvoja Donbasin
alueelta kirjoitti:
”Ohjelma oli mahtava.
Se oli ruokaa oikeaan aikaan.
Tulee oikein ilonkyyneleet
silmiin, kun näkee, -
miten paljon Jehova rakastaa meitä.”
Ohjelman jälkeen veli Sanderson ja
kolme haaratoimistokomitean jäsentä -
matkustivat noin 2 500 kilometriä
Puolan eri osissa.
He kävivät konventti- ja
valtakunnansaleilla ja raja-asemilla -
tapaamassa pakolaisia ja
ahkeria vapaaehtoistyöntekijöitä.
Vierailusta näkyi, että Jehova
tosiaan rakastaa palvelijoitaan.
Lämpimät kiitokset teille
kaikille rukouksista -
ja anteliaista lahjoituksista,
joiden ansiosta avustustyö jatkuu.
4.5.2022 71-vuotias sisar
Valentina Baranovskaja -
vapautui vankilasta.
Hän oli siellä yli vuoden.
Kuten näette,
vastaanotto oli hyvin lämmin.
Olemme iloisia puolestasi,
sisar Valentina!
Emme ole unohtaneet, että
poikasi Roman on edelleen -
vankilassa uskonsa vuoksi.
Muistamme teitä
molempia rukouksissamme.
Toukokuun lopussa
veli Dennis Christensen -
vapautui vankilasta Venäjällä.
Hän oli viisi vuotta
eri rangaistuslaitoksissa.
Vapautumisen jälkeen hänet
karkotettiin heti maasta.
Hän ja hänen vaimonsa Irina
ovat nyt turvallisesti Tanskassa.
Katsotaan hänen terveisensä.
Tämä on mahtava päivä!
Olen iloinen, koska pääsin
viimeinkin vapaaksi vankilasta.
Olen kotona
Kööpenhaminassa, -
ja voin taas olla yhdessä
ystävieni ja perheeni kanssa.
Odotan, että pääsen taas
elämään normaalia elämää -
rakkaan vaimoni Irinan kanssa.
Arvostan kovasti kaikkea, mitä veljet
ja sisaret ovat tehneet hyväkseni -
näiden viiden vuoden aikana.
Kaikki hengelliset ajatukset,
kirjeet ja rukoukset, -
lasten lähettämät piirustukset
ja muut lahjat rohkaisivat suuresti.
Olen koko ajan tuntenut,
että en ole yksin.
Jehovan käsi ei ole koskaan
ollut liian lyhyt pelastamaan, -
tukemaan ja auttamaan.
Monet kysyvät: ”Voi Dennis, -
saivatko vuodet vankilassa
sinut murtumaan? Oletko ihan rikki?”
En ole, en missään tapauksessa.
Olen päättänyt lujemmin kuin
koskaan pysyä uskollisena Jehovalle, -
jatkaa hyvän uutisen julistamista
ja auttaa veljiä ja sisaria -
ja muita ihmisiä.
Tavoitteemme on elää
ikuisesti paratiisissa, -
missä me kaikki voimme palvella
ja ylistää Jehovaa ikuisesti.
En todellakaan ole rikki.
En ole mitenkään murtunut.
Tässä minä olen. Olen vapaa!
Olemme iloisia puolestanne,
Dennis ja Irina.
Uskollisuutenne on
rohkaissut meitä kaikkia.
Hienoa, että Dennis on taas vapaana.
Olemme iloisia näistä uutisista,
mutta muistamme, -
että eri puolilla maailmaa 150
veljeä ja sisarta on yhä vankilassa, -
koska he palvelevat Jehovaa.
Venäjällä neljä veljeä kärsii
kahdeksan vuoden vankeustuomiota -
ja yksi sisar
kuuden vuoden vankeustuomiota.
Heprealaiskirjeessä kehotetaan:
Miten voimme pitää vankilassa
olevat ystävät mielessä?
Jos asumme lähistöllä,
voimme ehkä antaa käytännön apua.
Me kaikki voimme rukoilla -
heidän ja heidän perheidensä
puolesta joka päivä.
Voimme myös miettiä
heidän hyvää esimerkkiään.
Kun näemme ystävien kestävän
epäoikeudenmukaista kohtelua, -
vieläpä iloiten, se kannustaa meitä
jäljittelemään heidän uskoaan.
Se myös antaa meille voimaa
selviytyä omista haasteistamme -
ja saa vakuuttumaan, että
voimme kestää jatkossakin iloiten.
Seuraavassa videohaastattelussa
kaksi veljeä Venäjältä kertoo, -
miten he pysyivät uskollisina
ja säilyttivät ilon, -
vaikka he joutuivat
olemaan neljä vuotta vankilassa.
Vaikeuteni alkoivat 22.7.2018.
Se oli sunnuntai,
ja meillä oli kokous kesken.
Poliisit tekivät ratsian
ja sanoivat, -
että minun pitäisi
lähteä heidän mukaansa.
FSB:n miehet soittivat
ovikelloa yhä uudelleen, -
joten menin avaamaan oven.
Muutaman sekunnin päästä
kuulin lasin rikkoutuvan.
He olivat murtautuneet parvekkeelle
ja rikkoneet parvekkeen oven.
Kun vaimoni yritti sanoa,
että ovi oli jo auki -
eikä tarvinnut rikkoa mitään, -
hän sai rikkoutuneesta
lasista haavan otsaansa.
Myös hänen käteensä
tuli paha haava.
Poliisit tulivat luokseni ja
näyttivät etsintälupaa.
Sanoin heille: ”Minua ei nyt
etsintälupanne kiinnosta.
Soittakaa ambulanssi.”
Halusin lähettää vaimoni sairaalaan,
mutta hän päätti jäädä luokseni.
Poliisit jatkoivat
etsintää viisi tuntia.
Minut pidätettiin.
Kaksi päivää myöhemmin
oli oikeuskäsittely, -
jossa minut määrättiin
tutkintavankeuteen.
Jouduin selliin, jossa vankeja
yritettiin saada pelkäämään.
Se oli minulle vaikein osuus.
Kun menin sisään, tai oikeastaan
kun vartijat työnsivät minut sisään, -
he käskivät minua polvistumaan.
Vastasin, etten polvistu kenenkään
muun kuin Jumalan edessä.
He alkoivat huutaa minulle
ja pilkata minua.
En ymmärtänyt yhtään,
mitä he minulta halusivat -
tai mitä olisi pitänyt tehdä.
Vasta monen tunnin päästä
he kertoivat suoraan, -
että he halusivat minulta
tietoja kahdesta veljestä, -
jotka oli pidätetty
toisessa kaupungissa.
Sitten kidutusvälineet
levitettiin eteeni.
He yrittivät pelotella minua -
ja sanoivat, etten mitenkään
pystyisi kestämään sitä.
Minun olisi parasta
suostua yhteistyöhön.
En antanut mitään todisteita
noita veljiä vastaan.
Tiesin, että jos kertoisin jotain,
se aiheuttaisi heille vaikeuksia.
Tutkintavankeudessa eteen
tuli monenlaisia vaikeuksia.
Radio oli päällä
koko ajan, yötä päivää.
Se kuului kovaa selleihin.
Vankien juttelukin aiheutti melua.
Monen kuukauden jälkeen
minut laitettiin eristysselliin.
Olin huolissani, joutuisinko
olemaan siellä koko ajan -
ja kenelle oikein saarnaisin.
Sinä iltana rukoilin
Jehovaa tosi hartaasti.
Muutaman päivän päästä huomasin,
että viereiseen selliin tuotiin mies.
Hän oli ollut
vankilassa jo 13 vuotta.
Edellisenä vuonna hän oli
alkanut ajatella hengellisiä asioita -
ja lukea Raamattua.
Meillä oli joka päivä hyviä
keskusteluja, jotka kestivät tunteja.
Lauloin hänelle valtakunnanlauluja
ja luin raamatunkohtia, -
joita ystävät olivat
lähettäneet kirjeissään.
Kun minua uhkailtiin,
paikalla oli eräs mies, -
joka auttoi viranomaisia.
Hän oli hyvin vahva ja
hirvittävän suuri, oikea lihaskimppu.
Yhtäkkiä mieleeni tuli, -
että tämä järkäle edessäni
on 80-prosenttisesti vettä.
En muista tarkasti, mutta
saatoin jopa hymyillä.
Joka tapauksessa olen varma, että
Jehova laittoi ajatuksen mieleeni.
Se muutti heti
näkemykseni noista ihmisistä.
Sellini vieressä oli
toinen eristysselli, -
joka oli usein tyhjillään.
Rukoilin melkein
joka päivä Jehovalta, -
että ystäväni ja veljeni
Vadim siirrettäisiin siihen.
Kun Vadim kuuli,
että rukoilin sitä, hän sanoi:
”Sergei, olet naiivi.
Sinua ja minua pidetään
täällä rikostovereina.
Meidän ei varmasti anneta
olla vierekkäisissä selleissä.”
Minä vastasin: ”Katsotaan.”
Illalla joku tuli selliini ja sanoi:
”Levtšuk, sinut siirretään.”
He veivät minut toiselle osastolle, -
ja seinän takaa Sergei kysyi:
”Vadim, oletko se sinä?”
Vastasin, että minähän se olen.
Hän sanoi: ”Onpa mahtavaa.
Pyysinkin Jehovalta, että tulisit.”
Olin aika vihainen,
kun kuulin tästä.
En pystynyt huolehtimaan
uusintakäynneistäni.
Suunnitelmani meni pilalle.
Se oli ärsyttävää.
Melko pian tajusin, miksi
Jehova järjesti asiat näin.
Tarvitsimme molemmat henkistä tukea.
Saimme olla yhdessä kaksi viikkoa.
Luimme päivän tekstin joka päivä
ja juttelimme saamistamme kirjeistä.
Yhdessä vaiheessa olin
masentunut monta päivää, -
kun olin yksin eristyssellissä.
Sitten sain pinon uusia kirjeitä.
Lajittelin yleensä kirjeet
niihin, jotka lukisin heti, -
ja niihin, jotka lukisin myöhemmin.
Yhtä kirjettä en aikonut lukea
ollenkaan. Laitoin sen syrjään.
Jostain syystä tunsin, että
kyllä sekin oli pakko lukea, -
ja se olikin vastaus rukoukseeni.
Kirjeessä puhuttiin siitä,
että lannistuminen -
on yksi Saatanan
tehokkaimmista aseista.
Aloin heti toimia
kirjeen neuvojen mukaan.
Se piristi mieltäni ihmeesti -
ja auttoi vähitellen pääsemään
kielteisistä ajatuksista.
Missä olinkin, pystyin
käymään hyviä keskusteluja -
naapuriselleissä olevien
vankien kanssa seinän läpi.
Minua kuitenkin siirreltiin
paikasta toiseen. Ihmettelin sitä.
Olisin mieluummin
ollut samassa sellissä.
Sitten sain kirjeen sisarelta.
Siinä sanottiin:
”Jos sinut siirretään toiseen selliin,
pidä sitä uutena aluemääräyksenä -
ja merkkinä siitä, että olet
saanut edellisen tehtävän valmiiksi.”
Ymmärsin, että siinä oli vastaus.
Kirjeissä, joita veljet ja sisaret
lähettivät eri puolilta maailmaa, -
oli joskus mukana valokuvia
ja monenlaisia piirroksia.
Joku lähetti tällaisen kuvan, -
jossa vaimoni Nataša ja minä
olemme Jehovan käsissä.
Saimme kaiken hengellisen
ruoan kirjeiden kautta.
Ystävät kirjoittivat meille jopa
koko aluekonventin ohjelman.
Kirjeitä lukiessa
en tuntenut olevani vankilassa.
Olin ystävieni kanssa, -
ikään kuin he olisivat
olleet luonani kylässä.
Vaikka olin vankilassa
kolme ja puoli vuotta, -
tunsin olleeni puolet ajasta
jossain aivan muualla.
Joka päivä koko vankeuteni ajan
pyysin aina aamulla Jehovalta, -
että hän antaisi minulle
Jumalan rauhan, -
vahvan tyyneyden tunteen.
En pysty selittämään,
miten syvää rauhaa tunsin -
tuossakin vaikeassa ympäristössä.
Sitä eivät voineet
horjuttaa olosuhteet, -
ympärillä olevat ihmiset eivätkä
edes omat terveysongelmat.
Kun on saanut sisäisen rauhan,
on todella levollinen olo.
Tunsin ystävien tuen
ja Jehovan rakkauden -
oikeuskäsittelyn aikana.
Oikeustalolle tuli aina mukaan
iso joukko veljiä ja sisaria.
Ensimmäisellä kerralla,
kun ystäviä tuli oikeuskäsittelyyn, -
jossa päätettiin rajoitustoimista, -
FSB kirjoitti muistiin heidän nimensä
ja määräsi heidät kuulusteluun.
Seuraavassa käsittelyssä
samat ystävät olivat taas paikalla.
Se rohkaisi meitä kovasti.
Näimme, että he eivät pelänneet -
vaan halusivat koko
sydämestään tukea meitä.
Sellaista se oli joka kerta,
loppuun saakka.
Sain yhdessä kirjeessä
jäsennyksen muistojuhlapuheeseen.
Halusin kovasti päästä pitämään sen.
Kului muutama päivä.
Vankilan pihalla aloin jutella
toisen vangin kanssa, -
joka oli kiinnostunut Raamatusta.
Muistojuhlaa edeltävänä päivänä
juttelimme taas.
Kysyin, tiesikö hän, että seuraavana
päivänä olisi tärkeä juhla, -
jota vietetään kaikkialla.
Selitin tarkemmin, mistä juhlasta
oli kyse ja miten sitä vietetään.
Hän kysyi, onko minulla siihen
kuuluva puhe ja vastasin, että on.
Sovimme, että seuraavana päivänä
pitäisin muistojuhlapuheen.
Seuraava päivä tuli.
Kello oli jo kymmenen illalla, -
ja miehellä oli
vieläkin muuta tekemistä.
Rukoilin Jehovaa ja kysyin,
mitä nyt teen.
Puoli yhdeltätoista
mies huusi minulle:
”Sergei voit aloittaa!
Me kaikki kuuntelemme.”
Niinpä aloin pitää puhetta.
Vain muutaman minuutin päästä
kuulin käytävästä askeleita.
Vuorossa oleva vartija
tuli sellin ovelle -
ja katsoi sisään
siinä olevasta luukusta.
Kysyin, oliko jotain sattunut.
Hän sanoi: ”Ei tässä mitään,
jatka vain lukemista.”
Kiitin Jehovaa sydämeni pohjasta
ja jatkoin muistojuhlapuhetta.
Ajattelin, että luultavasti
minut ja Sergei laitettaisiin -
jossain vaiheessa eri paikkoihin -
emmekä voisi enää tukea toisiamme
tai pitää yhdessä kokouksia.
Niillä oli minulle suuri merkitys.
Vadim selitti, että hänen
täytyy huolehtia minusta, -
koska olin silloin
aika heikossa kunnossa.
Viranomaiset suostuivat pyyntöön.
Hän oli minulle henkisenä
ja hengellisenä tukena -
ja auttoi käytännön asioissa.
Pidimme yhdessä seurakunnan kokoukset.
Ne olivat joka viikko samaan aikaan.
Siitä ei tingitty.
Joskus mukaan tuli muitakin vankeja,
jotka halusivat kuunnella.
Vadim ja minä
rukoilimme aina avoimesti -
toisten vankien nähden -
ennen kokouksia ja niiden jälkeen,
ruokalassa ja ennen nukkumaan menoa.
Toiset kyllä huomasivat sen.
Se oli hyvää todistusta.
He näkivät vahvan uskomme
Jumalaan ja arvostivat sitä.
Tiesin, että minun kannattaa
käyttää vankeusaika hyvin.
Rukouksessa sanoin usein:
”Jehova, sinä olet savenvalaja, -
ja minä olen savea käsissäsi.
Auta minua olemaan pehmeää savea,
ja muovaa minua niin kuin haluat.”
Kaikki mitä tapahtui niiden
kolmen ja puolen vuoden aikana, -
kaikenlaiset tilanteet,
olivatpa ne hyviä tai huonoja, -
antoivat Jehovalle
tilaisuuden muovailla minua.
Läpi tuon vaikean ajan huomasin,
että suhteestani Jehovaan -
tuli aina vain vahvempi ja vahvempi.
Luottamukseni häneen kasvoi, koska
vankilassa oli paljon aikaa rukoilla.
Pidin yksityiskohtaisia rukouksia
ja näin usein, miten Jehova vastasi.
Se teki hänestä minulle läheisemmän.
Minua rohkaisi Jeremian 48:10:n ajatus:
”Kirottu on se, joka hoitaa Jehovan
antaman tehtävän huolimattomasti!”
Välillä oli vaikeaa, mutta tiesin,
että minulla on tärkeä velvollisuus.
Minun piti tuottaa kunniaa Jehovalle
teoillani ja käytökselläni.
Yksi asia, joka vahvisti minua
koko vankeuden ajan, -
sanotaan Jesajan 57:15:ssä.
Jehova asuu niiden luona,
jotka ovat musertuneita -
eli joilta on henkiset voimat lopussa.
Kun minusta tuntui siltä, kuvittelin,
että Jehova istui vierelläni, -
laittoi käden ympärilleni ja vakuutti:
”Minä olen kanssasi.
Kaikki järjestyy.”
Vaikka minulla on ollut
monia kovia koettelemuksia, -
olen nähnyt, miten Jehova on
kääntänyt ne kaikki siunauksiksi.
Koskettava haastattelu.
Mikä auttoi veljiä
säilyttämään ilon, -
kun heitä kohdeltiin
epäoikeudenmukaisesti?
Molemmat kertoivat, miten tärkeää
oli lukea säännöllisesti Raamattua, -
rukoilla ja pitää kokouksia,
vaikka he olivatkin vankilassa.
He todistivat toisille
aina kun mahdollista.
He huomasivat eri tavoilla
Jehovan rakkauden ja huolenpidon.
Kun teemme samoin,
uskomme vahvistuu.
Voimme säilyttää ilon.
Ilosta puheen ollen
eikö olekin ollut hienoa -
käydä taas kokouksissa
valtakunnansalilla?
Salille meneminen vaatii vaivaa,
mutta se kannattaa.
Näemme siellä rakkaita
veljiä ja sisaria, -
voimme laulaa ja rukoilla yhdessä
ja kuulemme heidän naurunsa.
Sekin on Jehovan lahja,
joka auttaa kestämään iloiten.
Kohtaatpa mitä tahansa
vastoinkäymisiä, -
varo, ettet menetä iloa
Jehovan palveluksessa.
Nehemian 8:10:ssä sanotaan:
Veljet ja sisaret, olemme
kiitollisia kaikesta, mitä teette, -
ja siitä, että olette iloisia
vaikeuksista huolimatta.
Rakastamme teitä aina vain enemmän.
Tämä on JW Broadcasting
Jehovan todistajien päätoimistosta.

Hallintoelimen tilannepäivitys nro 4/2022