JW subtitle extractor

Mä oon kotoisin Kolumbiasta,
ja mulla on viisi siskoa.
Mä opin totuuden vanhemmiltani
jo pikkutyttönä.
Meidän perhe oli tosi aktiivinen
hengellisissä asioissa.
Meidän isälle Jehovan palveleminen
oli sydämenasia.
Hän halusi, että mekin opittais
rakastamaan sitä.
Isä huolehti siitä,
että päivän teksti oli aina luettu -
ennen kuin me lähdettiin kouluun.
Siitä ei tingitty.
Ei haitannut,
jos myöhästyi koulusta, -
mutta päivän tekstiä
ei voinut jättää lukematta.
Meidän perhe oli tosi iso,
mutta me oltiin aina kokouksissa.
Me täytettiin
kaksi kokonaista riviä.
Isä oli tosi kiinnostunut
veljien ja sisarten hyvinvoinnista.
Hän oli aina valmis auttamaan.
Isä ja äiti oli vieraanvaraisia.
Isä kutsui usein meille kylään
raamattukurssioppilaita ja ystäviä.
Se meni keittiöön, laittoi oven kiinni
ja musiikkia soimaan -
ja teki hyvää ruokaa.
Isän ansiosta
meidän elämä oli tosi kivaa.
Hän halusi, että me tytötkin nautitaan
perheen yhteisestä ajasta.
Isä huolehti siitä,
että meillä oli kaikki tarvittava.
Me pidettiin myös hauskaa.
Isä vei meitä monesti esimerkiksi
kävelylle viikonloppuisin -
kokouksen tai kentän jälkeen.
Me oltiin onnekkaita,
että meillä oli sellainen isä.
Mä muistan, että me oltiin
sinä päivänä kotona.
Kun isä oli viemässä
autoa autotalliin, -
jotkut miehet tuli sinne.
Niillä oli konepistoolit.
Ne uhkaili äitiä ja isää -
ja pakotti isän tulemaan
ulos autosta.
Ne aikoi kidnapata sen.
Ulkoa kuului joku ääni.
Me pelästyttiin,
ja me juostiin kaikki ulos.
Siellä me nähtiin,
että meidän isä makas maassa.
Me tajuttiin,
että sitä oli ammuttu.
Ne miehet lähti.
Mä menin sinne
ja pitelin isää sylissä.
Isä vietiin sairaalaan,
ja hän kuoli muutaman tunnin päästä.
Isän viimeiset sanat oli:
”Jehova, suojele mun tyttöjä.
Pidä huolta mun tytöistä
ja mun pikku vaimosta.”
Meidän äiti oli niin vahva.
Se antoi meillekin voimaa.
Äiti jatkoi Jehovan palvelemista
uskollisesti.
Samalla viikolla, kun isä kuoli, -
mun siskolla Raquelilla
oli kokouksessa näyte.
Vaikka isä oli kuollut
edellisenä päivänä, -
Raquel piti sen
näytteen kokouksessa.
Seuraavalla viikolla oli konventti,
ja me mentiin sinnekin.
Me kaikki haluttiin jatkaa
isän esimerkin noudattamista.
Meidän elämä oli kyllä
tosi vaikeeta.
Mutta me mietittiin aina Jehovaa,
kun piti tehdä ratkaisuja.
Me mietittiin myös sitä, -
miten uskollinen isä oli
aina ollut Jehovalle.
Yritin tehdä kaiken samalla tavalla
kuin silloin, kun isä oli elossa.
Mä halusin, että kaikki mun siskotkin
jatkais Jehovan palvelemista.
Rukoilin Jehovaa antamaan sitä rauhaa,
joka ylittää kaiken käsityskyvyn.
Kun eteen tulee muita ongelmia,
sanon Jehovalle:
”Jehova, auta mua
säilyttämään se rauha, -
vaikka mulla onkin vaikeeta.”
Sitten Jehova aina auttaa mua.
Mun siskot on mulle tosi rakkaita.
Mä myös arvostan niitä tosi paljon.
Ne on mulle
vähän niin kuin varaäitejä.
Kolme mun siskoista
asuu edelleen Kolumbiassa.
Me jutellaan tosi usein
puhelimessa tai Zoomissa, -
niin että ne pystyy
pitämään yhteyttä myös äitiin.
Jotkut sukulaiset ehdotti,
että he vois ottaa -
osan meistä tytöistä
asumaan heidän kanssaan.
Mutta he ei olleet todistajia,
eikä me haluttu, -
että meidän perhe hajoaisi.
Isäkään ei olisi halunnut sitä.
Se halusi,
että me palveltais Jehovaa yhdessä.
Se oli nähnyt niin paljon vaivaa
ja omistanut koko elämän Jehovalle.
Me ei haluttu, että kaikki se,
mitä isä oli tehnyt, -
menis hukkaan vain siksi,
että hän ei enää ollut meidän kanssa.
Isä opetti mulle paljon
luonnosta ja Jehovasta, -
ja se kaikki sai mut
rakastamaan Jehovaa.
Mä en silloin vielä tajunnut, -
miten paljon siitä olisi mulle
hyötyä tulevaisuudessa.
Vaikka meidän isä
ei olekaan enää täällä, -
hän jätti meille
toisen Isän, Jehovan.
Se on auttanut mua
jatkamaan eteenpäin.
Isän viimeinen toive oli, että Jehova
pitäis huolta äidistä ja meistä.
Kaikkein eniten mä odotan sitä,
että paratiisissa voin sanoa isälle:
”Katso! Me ollaan kaikki täällä!”
Me selvittiin! Se on sun ansiota!

Otaloran siskokset: Vahva usko kannattelee läpi tragedian