JW subtitle extractor

Mulla oli ihan tavallinen lapsuus.
Tosi hyvät vanhemmat.
Mutta jotenkin koko ajan tuntui siltä,
että jotain puuttui.
Mä en ollut onnellinen.
Lapsesta asti musiikki
oli erityisen lähellä mun sydäntä.
Mä aloin laulaa kuorossa
ja kävin laulukilpailuissa.
Kun mä esiinnyin,
mä tunsin itseni tärkeäksi.
Mulle tuli jostain sellainen ajatus, -
että jos musta ei tule
kuuluisaa laulajaa, -
niin mä en voi olla onnellinen.
Vähän vanhempana mä huomasin,
että olen koko ajan allapäin.
Kävin psykiatrilla,
ja mulla diagnosoitiin masennus.
Musiikista tuli ainut asia,
josta mä olin kiinnostunut.
Mä otin edelleen laulutunteja,
ja opettaja kannusti mua hakemaan -
yhteen Australian parhaista
taideyliopistoista.
Sen myötä pääsin laulamaan
oopperaa pikkuteattereissa, -
ja se oli mukavaa.
Mä sain suoritettua
mun oopperalaulajan tutkinnon.
Mutta senkin jälkeen
vieläkin jotain puuttui.
Mä olin edelleen
vakaasti sitä mieltä, -
että kun musta tulee kuuluisa,
niin musta tulee onnellinen.
Mä kävin Opera Australiassa
koe-esiintymisessä ja pääsin sisään.
Se on Australian
merkittävin ooppera.
Siinä pääsi näkemään maailmaa.
Esiinnyin Sveitsissä,
Kreikassa, Hong Kongissa.
Noihin aikoihin
mä aloin kärsiä OCD:stä.
OCD on pakko-oireinen
ahdistuneisuushäiriö.
Mä elin vähän niin kuin sumussa.
Mä edelleen rakastin laulamista,
mutta samaan aikaan tuntui, -
että mä etsin jotain
mutta en tiennyt mitä.
Sitten mä vaan nostin
kädet pystyyn.
Ooppera jäi,
ja niin jäi kaikki muukin.
Mä vaan pysyttelin elossa.
Söin ja join. Siinä se.
Elämä oli tyhjää.
Millään ei ollut mitään merkitystä.
Mä vaan olin tekemättä mitään
noin kymmenen vuotta.
Jehovan todistajat
oli tuoneet lehtiä vuosien varrella, -
ja mä aloin katsella niitä.
Noiden lehtien lukeminen
käynnisti mun sisällä jotain.
Silloin kun mä olin lapsi,
mun isä tutki Raamattua.
Mä opin, että ihminen voi
elää ikuisesti -
ja Jehova on Jumala,
joka välittää meistä.
Mä tajusin, että tämä oli se,
mitä mun oli pitänytkin oppia.
Sitten yhtenä päivänä
mä olin vaan lueskelemassa, -
kun yhtäkkiä välähti,
että mun pitää päästä kokoukseen.
Mä kyllä tiesin,
missä valtakunnansali oli, -
mutta mua pelotti mennä sinne.
Mä pyysin Jehovalta:
”Älä anna mun mielenterveysongelmien
estää meitä tulemasta ystäviksi.”
Siitä ei mennyt kauaa,
kun mä menin salille.
Salilla mä mietin saman tien,
että mitä mä olin oikein pelännyt.
Joka kerta kun mä menin kokoukseen,
se tuntui aina vaan mukavammalta.
Mä kävin kasteella 2020.
Se oli mun elämän paras päivä.
Mä tiesin, että mun elämästä
oli puuttunut jotain.
Siitä oli puuttunut
Jehova ja totuus.
Mun OCD on nyt
paremmin hallinnassa.
Jos mulla on huonompi päivä
tai ahdistaa, niin mä muistan, -
että seurakunta on täynnä ystäviä,
jotka rakastaa mua.
Ja Jehova rakastaa mua,
mikä on tärkeintä.
Se auttaa mua nousemaan jaloilleni.
Kun mä käyn paljon kentällä, -
mä keskityn enemmän toisiin
enkä itseeni ja omiin murheisiini.
Terapiasta ja lääkityksestä on apua.
Lääkitys auttaa mua rauhoittumaan,
mutta siihen se vaikutus jääkin.
Nimittäin lääkitys ei anna toivoa.
Se ei lupaa
parempaa tulevaisuutta.
En ole koskaan ollut näin onnellinen,
ja se on vaan Jehovan ansiota.
Mä tiedän sen siitä, että -
musta ei koskaan
tullut onnellista omin avuin.
Nyt mä voin sanoa,
että saan laulamisesta oikeesti iloa.

Domenic Alessia: Löysin toivon mielenterveysongelmista huolimatta